Näyttöön perustuvan toiminnan tukirakenteet, 30.3.20

Kliinisesti erikoistuneet hoitajat

Hoitotyössä on ollut käytössä erilaisia asiantuntijatehtäviä jo vuosikymmeniä, mutta erityisesti ne ovat laajentuneet 2000-luvun alkupuolelta lähtien. Kliinisesti erikoistuneita hoitajia ovat muun muassa dia-betes- ja avannehoitajat. Näillä kliinisesti erikoistuneiden hoitajien tehtävillä on suuri merkitys laaduk-kaan hoitotyön toteuttamisessa. Kliinisesti erikoistuneilla hoitajilla on tutkinto-opintojen ja käytännön hoitotyön kokemuksen lisäksi 30-60 opintopisteen laajuinen erikoistumis- tai lisäkoulutus.

Sairaanhoitajan urapolku Suomessa. (Jokiniemi ym. 2018.)

Mikä on kliinisesti erikoistuneen hoitajan rooli ja miten he muuttavat organisaation toimintaa?

Kliinisesti erikoistuneiden hoitajien osaamisella on merkittävä rooli hoidon laadun, turvallisuuden ja kustannusten kannalta. On todettu muun muassa, että erikoituneiden sairaanhoitajien määrällä on yhteys kirurgisten potilaiden hoidon komplikaatioista johtuvaan alempaan kuolleisuuteen. Sai-raanhoitajien koulutaso on tutkimuksissa yhdistetty hoitojakson lyhyempään kestoon akuuttihoi-dossa ja siten matalampiin kustannuksiin. Matalampia kustannuksia syntyy myös siitä, että koulu-tustaso on yhteydessä lyhyempiin hoitoaikoihin. Tutkimuksissa on lisäksi tullut esiin, että koulutus vaikuttaa positiivisesti työpaikkakulttuuriin.

Mitkä asiat vahvistavat kliinisesti erikoistuneiden hoitajien roolia? 

Kliinisesti erikoistuneiden hoitajien roolin vahvistaminen erityisen tärkeää, koska heidän asemansa työorganisaatioissa on pitkälti vielä vakiintumatonta valtakunnallisesti. Syitä tähän on monia, mutta ehkä suurimpana se, että kliinisesti erikoistuneiden hoitajien historia, ei Suomessa ole vielä kovin pitkä. Tarvitaan paljon puhetta ja toimintaa, jotta rooli saataisiin vakiinnutettua osaksi tervey-denhuoltojärjestelmää samanlaisena läpi koko Suomen. 

Koska kliinisesti erikoituneita hoitajia ei pitkään ole ollut, täytyy ensin lähteä liikkeelle siitä, että heidän roolinsa pitää tehdä näkyväksi eri organisaatioissa. Tämä ei kuitenkaan ole täysin mutkatonta. Tarvitaan “mitattavaa tulosta” osoittamaan uuden roolin tarpeellisuus ja taloudellisuus. Tämän “mitattavan tuloksen” määrittää organisaation johtoryhmä. Tarvitaan siis johtajia, jotka ymmärtävät kliinisesti erikoistuneiden hoitajien merkityksen organisaatioille. Johtajien täytyisi yh-dessä päästä yksimielisyyteen roolin ominaisuuksista, kuten roolin laajuudesta, tavoitteita, ydin-osamaisesta ja koulutusvaatimuksista. Lisäksi tulisi kehittää tilastot ja välineet, jotka mahdollistaisivat roolin arvioinnin. 

Mitä esteitä rooliin, asemaan ja sen vahvistamiseen voi liittyä? 

Kliinisesti erikostuneiden hoitajien roolin asema ja sen vahvistamisen haasteita on paljon. Ensimmäisenä nimikkeiden valtakunnallinen yhtenäistäminen. Nimikkeiden mahdollinen yhdistäminen ei ole kuitenkaan yksinkertainen tehtävä, mutta mielestämme se olisi välttämätöntä. Usein nimikkeiden kirjavuus aiheuttaa työelämässä epäselvyyttä ja vaikeuttaa ammattihenkilöiden työnjakoa ja osaamisen täysipainoista hyödyntämistä. Rekrytointi ja tehtävän vaativuuden arviointi helpottuvat, kun työpaikalla mietitään ennalta, millaista osaamista tarvitaan. Toisena riittämättömät resurssit: aika, työtila, koulutustarpeet ja palkka. Täytyy saada johdolta resursseja ja tukea. Tänä päivänä, kun raha ei ikinä ole liikaa, tämä on varmasti ongelmallista, koska lopputuloksena ei ole useinkaan suoraan euroja.  Kolmantena roolin tarkempi rajaaminen ja määrittäminen. Tutkimuksien mukaan kliinisesti erikoistuneiden hoitajien ongelma on, että samaan aikaan heidän täytyisi olla sekä tutkimuksen, että vaativan käytännön hoitotyön osaajia. Miten ylläpitää näitä molempia osa-alueita? Neljäntenä johtajien osaaminen. Tutkimuksien mukaan kliinisesti erikoituneen hoitajat näkevät puutteita johtajien työskentelystä.  Yksinkertaisesti, vaikka he työskentelevätkin pitkälti yksin ja tarvitsevat samaan aikaan enemmän johtajien tukea työhönsä. Viidentenä moniammatillisuus ja verkostoituminen. Kliinisesti erikoistuneiden hoitajien tulisi verkostoitua vahvemmin, mutta oman ammattitaidon myyminen, voi olla haasteellista, mikäli ei edes itse tiedä, mitä omaan työhön kuuluu. Esimerkiksi erilaiset monitieteiset ryhmät, yliopistot ja muut yhteistyökumppanit, heidän tulisi hyödyntää paremmin heidän osaamistansa. Kliininen asiantuntija kohtaa roolissaan organisaatioon, roolin luonteeseen, henkilökuntaan, resursseihin ja potilaisiin liittyviä haasteita. Keskeistä kliinisen asiantuntijan roolissa on riittävän tuen ja avun saaminen organisaatiolta, oman roolin markkinointi ja yhteistyö henkilökunnan kanssa muutosvastarinnan pienentämiseksi.

Mitä muutoksia tulevaisuudessa sekä minkälaista osaamista ja tukea tulevaisuudessa tarvitaan?

Vuonna 2016 sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi raportin, jossa terveydenhuollon ammattihenki-löiden neuvottelukunnan asettama jaosto selvitti työelämän muutoksen edellyttämää kliinisen hoitotyön erikoisosaamista ja valmisteli ehdotuksensa kansallisesta viitekehyksestä kliinisen hoito-työn erikoisosaamisen kehittämiseen.

Lähde

Sairaanhoitajatutkinnon jälkeiseen kliinisen hoitotyön erikoistumista varten tarvitaan selkeät kou-lutusohjelmat ja yhtenäiset nimikkeet. Erikoistumiskoulutusten tulisi tarjota mahdollisuus kehittää sairaanhoitajan osaamista käytännön potilastyössä. Kliinisesti erikoistunut sairaanhoitaja tarvitsee vahvaa osaamista omalta erikoistumisalaltaan, jotta hän kykenee hyödyntämään näyttöön perustuvia, vaikuttavia käytäntöjä. Tämä edellyttää, että kliinisesti erikoistuneella sairaanhoitajalla on kykyä seurata alan tutkimusta ja välittää sitä omassa työyksikössä. Työssä korostuvat lisäksi asia-kaslähtöisyys, hyvät ohjausvalmiudet, toimintayksikön tuntemus ja kehittävä työote hoito- ja palve-luprosessissa. Terveydenhuollon digitalisaation myötä digiosaamisen merkitys kasvaa, jolloin tieto-teknisten taitojen lisäksi korostuvat muun muassa viestintä- ja medialukutaidot. Kliinisesti erikois-tunut sairaanhoitaja toimii osana moniammatillista tiimiä, mikä edellyttää vahvan oman alan osaamisen lisäksi toisten ammattiryhmien osaamisalueiden tunnistamista ja osaamisen yhteenso-vittamista.

Kliininen asiantuntijuus fysioterapiassa

Fysioterapeutti voi erikoistua kliiniseksi asiantuntijaksi omalla alueellaan. Polku on samanlainen kuin muillakin terveydenhuollon ammattilaisilla. Ensin fysioterapiakoulutuksen ja työelämäosaamisen kautta hankitaan ammattiosaaminen. Tässä vaiheessa uraa fysioterapeutti yleensä erikoistuu jollekin osa-alueelle. Erikoistumisalueita ovat esimerkiksi tuki- ja liikuntaelinsairauksien fysioterapia, psykofyysinen fysioterapia, neurologinen fysioterapia tai ikääntyneiden fysioterapia, tässä vaiheessa fysioterapeutista voisi puhua kliinisestä erikoistuneesta fysioterapeutista. Tämän jälkeen kouluttautumista voi jatkaa erikoistumalla tutkimusosaamiseen, kliiniseen asiantuntemukseen, johtamiseen tai opetukseen. Lisäkouluttautuminen tarkoittaa yleensä ylempää ammattikorkeakou-lututkintoa tai terveystieteiden maisterin tutkintoa.

European Network of Physiotherapy on määrittänyt fysioterapeutille kolme osaamistasoa: 1. Bachelor Degree 2: Masters degree 3: Ph. D level. Maisterivaiheen tai ylemmän ammattikorkeakou-lun suorittamisen jälkeen on siis luokassa kaksi. Oheiseen kuvioon on koottu mistä kliinisesti eri-koistuneen fysioterapeutin osaamisalueet koostuvat.

Lähde: Kliinisesti erikoistuneen Fysioterapeutin osaamisalueet (mukailtu European Network of Physiotherapy in Higher Education (ENPHE))

Kliininen asiantuntijuus hoitotyössä

Hoitotyössä kliinisen asiantuntijan rooli terveydenhuollossa on moninainen. Se on laajavastuisiin työnkuva, joita sosiaali- ja terveysalan murros on tuonut tullessaan. Kliininen asiantuntija toimii muun muassa kliinisen hoitotyön tekijänä, hoitotyön käytäntöjen ja palveluiden kehittäjänä, kou-luttajana ja ohjaajana, tutkijana, konsultoijana, johtajana ja yhteistyöntekijänä. Työn jakautuminen ajan käytöllisesti eri tehtäväalueisiin vaihtelee suuresti eri organisaatioissa. Toisissa organisaatioissa kliininen asiantuntija työskentelee osan työajasta varsinaisessa kliinisessä potilastyössä (esim. 50% ja 50%), kun taas toisissa organisaatioissa kliinisen asiantuntijan työaikaan ei kuulu varsinaista hoitotyön perustyötä laisinkaan.  Kliinisen asiantuntijan tulee olla kuitenkin vankan työkokemuksen omaava, korkeasti koulutettu, jatkuvasti itseään kehittävä, innostunut, työhönsä sitoutunut, moni-puolisesti taitava ja joustava, muutosmyönteinen sekä yhteistyökykyinen.

Kliininen asiantuntija kohtaa roolissaan organisaatioon, roolin luonteeseen, henkilökuntaan, re-sursseihin ja potilaisiin liittyviä haasteita. Keskeistä kliinisen asiantuntijan roolissa on riittävän tuen ja avun saaminen organisaatiolta, oman roolin markkinointi ja yhteistyö henkilökunnan kanssa muutosvastarinnan pienentämiseksi. Kliinisen asiantuntijan rooli vaikuttaa potilaisiin, henkilökun-taan ja organisaatioon. Potilaiden hoidon laatu ja elämänlaatu on parantunut sekä kliinisten asian-tuntijoiden että potilaiden mielestä. Kliinisen asiantuntijan roolin keskeinen vaikutus näkyy henki-lökunnan lisääntyneenä osaamisena, jatkuvana oppimisena ja työn kehittämisenä. Kliinisen asian-tuntijan rooli vaikuttaa organisaatioon parantuneina palveluina ja vetovoimaisuuden lisääntymisenä.

Kliininen asiantuntijuus optisella alalla

Optisen alan koulutus juontaa juurensa 1800-luvun oppipoika-kisälli-mestari oppimismalliin optikon työn ollessa vahvasti käsityöammatti. Suomessa ensimmäinen optisen alan ammattikoulu perustettiin 1954, mutta laki optikon toimen harjoittamisesta astui voimaan vasta vuonna 1961. Optikoiden koulutus oli aluksi opistotasoista, kunnes vuonna 1996 koulutus muuttui ammattikorkea-koulutasoiseksi.


Viimeisin suuri muutos optikoiden koulutuksessa on tapahtunut 2010, kun koulutukseen sisällytettiin diagnostisten lääkeaineiden sekä piilolasien sovituksen käyttöoikeudet. Samalla koulutus muuttui selkeästi kliinisempään suuntaan. Tällä hetkellä optisella alalla työskentelee monen erilaisen koulutuksen saaneita optikoita/optometristeja. Alalla on kolme erillistä täydennyskoulutusta, jotka antavat lain edellyttämän pätevöitymisen tietyllä osa-alueella. Nämä alueet ovat diagnostiset lää-keaineet, piilolasien sovitus ja työterveyshuollon asiantuntijuus.

Ennen vuotta 2010 valmistuneiden optikoiden tulee suorittaa erillinen pro auctore -koulutus saa-dakseen diagnostisten lääkeaineiden käyttöoikeus sekä piilolasien sovittamisen laillistuskurssi. Näitä opintoja voidaan optisella alalla pitää täydennyskoulutuksena, joista saadaan erikoisosaa-mista optikon työhön. Toisaalta vuoden 2010 jälkeen valmistuneet ovat saaneet nämä oikeudet jo perusopinnoissaan, joten onko se sitten enää erikoisosaamista? Optinen ala onkin melkoisessa myllerryksessä ja keskustelua käydään tällä hetkellä paljon siitä, miten hyvin nykyinen koulutus vastaa tämän hetken työelämän vaatimuksia/tarpeita. Pohditaan, tulisiko työelämän mennä eteenpäin ja kehittyä, jotta siellä olisi mahdollista hyödyntää optikoiden osaaminen kokonaisvaltaisesti?

Lisäksi alalla on olemassa työterveyshuollon asiantuntijakoulutus optikoille ja optometristeille, mikä pätevöittää toimimaan työterveyshuollon asiantuntijana. Muutoin optikon työtä ohjaa täy-dennyskoulutusvelvoite, jonka tarkoituksena on ylläpitää ja kehittää ammattitaitoa. Lisäksi erillisiä koulutuksia pidetään muun muassa kuivasilmäisyyteen ja ortoptiikkaan, jotka tuottavat erikois-osaamista optikon työhön.

Suomessa optiselle alalle on juuri kehitetty ylemmän AMK tutkinto, jossa on mahdollista pätevöityä optisen alan kliiniseksi asiantuntijaksi. Koulutus painottuu kliinisen osaamisen ja tiedon kehittämi-seen. Optisella alalla on pyrkimyksenä kehittää alan koulutus Suomessa vastaamaan eurooppalaista tasoa ja koulutuksen akkreditointi onkin aloitettu niin Oulun kuin Helsingin ammattikorkeakouluissa optometrian tutkinto-ohjelmassa.



Lähteet:

European Qualification Framefork for life long learning in Physiotherapy, Final Report (2012):

Helenius R & Rahunen E (2009) “Historian lehtien havinaa” Suomalaisen optikkokoulutuksen historiaa. Opinnäytetyö. Helsinki, Metropolia ammattikorkeakoulu.

http://www.enphe.org/wp-content/uploads/2019/10/Final-Report-EQ-FG_DEF_16012013.pdf

Jaakkola V (2012) Hoitotyön kliininen asiantutnijuus terveydenhuollossa. Systemaattinen kirjallisuuskatsaus. Itä-Suomen yliopisto. Pro gradu-tutkielma.  Www-dokumentti. https://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20120589/urn_nbn_fi_uef-20120589.pdf Luettu 2020/3/24

Jokiniemi ym. (2014) The Future of the Clinical Nurse Specialist Role in Finland.

Jokiniemi ym. (2015) From challenges to advanced practiceregistered nursing role development:Qualitative interview study.

Jokiniemi ym. (2018) Ylihoitajien näkemyksiä kliinisesti erikoistuneiden hoitajien työstä erikoissairaanhoidossa.

Rautiainen E, Vallimies-Patomäki M, Aitamurto J, Merasto M, Moisio E-L & Tepponen M (2016) Kliinisen hoitotyön erikoisosaaminen - Kehittämisehdotukset tukemaan työelämän muutosta. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2016:61. Sosiaali- ja terveysministeriö.

Suomen Fysioterapeutit, Fysioterapeutin ydinosaaminen: http://www.suomenfysioterapeutit.com/ydinosaaminen/fysioterapia-ja-fysioterapeutti/fysioterapeuttikoulutus.html